Olipa kerran suomalainen tyttö, joka lähti saksalaisen pojan kanssa matkalle Chileläiseen kansallispuistoon. Kulkuvälineenään heillä oli moottoripyörä. Apunaan heillä oli turistikartta ja eväinään sämpylöitä, myslipatukoita ja mandariini. Aamunkoitteessa he lähtivät huristelemaan kohti kansallispuistoa nimeltään Nahuelbuta.
Matka sujui hyvin ja sää oli kauniin aurinkoinen. He lounastivat matkan varrella pienessä kaupungissa ja kysyivät samalla neuvoa paikalliselta mieheltä, kuinka päästä kansallispuistoon (mies neuvoi heille luultavasti pisimmän, mutkittelevimman ja vuoristoisimman reitin, joka ylipäänsä on olemassa). Moottoripyörä kirosi isäntäänsä kivutessaan yhä ylemmäs ja ylemmäs Chilen maalaismaisemassa. Heidän ollessaan melkein perillä (14 km), kohtalo astui peliin naulamaisen metallinpalan muodossa. Kyllä, seurauksena oli puhjennut rengas ja matkalaiset olivat jumissa keskellä chileläistä maaseutua (lue: keskellä ei-mitään). He miettivät hetken, pitäisikö tässä tilanteessa itkeä vai nauraa ja valitsivat hervottoman naurukohtauksen. Vaikka näytti siltä, ettei ympärillä ollut muuta kuin lehmiä ja puita, he onnistuivat löytämään maatalon, josta he pyysivät apua.
Lähin kaupunki, josta korjaaja voisi löytyä, sijaitsi 40 kilometrin päässä (nice). Talon emäntä kertoi, että illansuussa tietä pitkin kulki bussi, jolla matkalaiset sekä moottoripyörä pääsisivät kaupunkiin. Suomalainen ja saksalainen päättivät odottaa bussia, joka saapuisi neljän tunnin kuluttua. Aikansa he kuluttivat kuljeskelemalla maaseudulla (söpöintä oli pikkupossut!) ja perustamalla picnicleirin pienen puron varrelle. Siinä he ottivat aurinkoa ja söivät niin myslipatukkansa kuin sämpylänsäkin ja jakoivat mandariinin.
Kello kuuden maissa illalla bussi saapui ja moottoripyörä nostettiin kyytiin (tästä näystä on monenmonta kuvaa). Alkoi matka kohti kaupunkia nimeltä Angol, jonka ei alun perin pitänyt edes sijaita heidän suunnitellun matkareittinsä varrella. Saavuttuaan Angoliin tyttö ja poika alkoivat etsiä korjaajaa, joka vielä siihen aikaan illasta vaihtaisi heidän rikkonaisen renkaansa. Vihdoin ja viimein kyseinen mies löytyi. Kun saksalainen poika oli hetken suostutellut setää, hän suostui vaihtamaan renkaan (jes!).
Tyttö ja poika olivat onnellisia saadessaan alleen jälleen toimivan moottoripyörän. Seuraava etappi oli yösijan löytäminen. Neuvokas suomalainen tyttö kipaisi nettikahvilaan ja etsi webin ihmeellisestä maailmasta heille halvan hostellin. Tuumasta toimeen ja pian matkalaiset jo koputtelivatkin majapaikan ovea. Saatuaan katon päänsä päälle ja kulkuneuvonsa toimimaan he huokaisivat helpotuksesta ja juhlistivat iltaa muutamalla viinilasillisella sekä roskaruualla.
Seuraavakin aamu koitti loistavan kirkkaana ja lämpimänä. Nyt oli aika toteuttaa alkuperäinen suunnitelma ja suunnata Nahuelbutaan! Jälleen moottoripyörä laitettiin koetukselle jyrkillä ja mutkaisilla vuoristoteillä, mutta pian suomalainen ja saksalainen saapuivat kauan odottamaansa kansallispuistoon. He lähtivät patikoimaan läpi uniikin kauniin kansallispuiston ihastellen sen tuhansia vuosia vanhoja Araucarioita, kuolleita metsikköjä, joita nyt peitti kellertävä naava, sekä pieniä puroja ja niitä ylittäviä siltoja. He löysivät myös lunta ja laittoivat pystyyn pienen lumisodan. Lumi Nahuelbutassa oli huomattavan ilkikurista, sillä se oli päättänyt asettua pelkästään polulle, vaikka vieressäkin olisi ollut tilaa.
Hiki hatussa he kiipesivät ja kiipesivät ja kiipesivät ja olivat melko varmoja, ettei huippu koita koskaan. Yllättäen suuret kalliot kuitenkin avautuivat heidän eteensä ja he mykistyivät näkymän edessä. Nahuelbutan huipulta he näkivät sekä merelle että Andeille eivätkä silmät meinanneet millään uskoa alla näkyvää huikeaa maisemaa todeksi. Pienen pikniktuokion ja valokuvaamisen jälkeen he tajusivat, että oli aika lähteä alas, mikäli he mielivät moottoripyörälle ennen pimeän tuloa. He kiiruhtivat vauhdilla alaspäin ja pääsivät kuin pääsivätkin menopelilleen ennen kuin aurinko painui mailleen. Paluumatka sen sijaan tehtiin täydessä pimeydessä, mutta kukapa ei kaipaisi elämäänsä pientä jännitystä.
Suomalainen ja saksalainen saapuivat turvallisesti viimeisillä bensalitroilla takaisin Angoliin tankkaamaan niin moottoripyöränsä kuin omat masunsakin. Tämän jälkeen paluumatka Temucoon saattoi alkaa!
Sää oli muuttunut pimeyden laskeuduttua huomattavasti kylmemmäksi ja tuulisemmaksi. 140 vilpoisaa kilometriä myöhemmin Temucon valot paistoivat heidän edessään. Kello oli 1 yöllä ja matkalaiset olivat rättiväsyneitä mutta onnellisia hullunkurisesta matkastaan, jonka käänteistä mikään ei ollut ennakoitavissa. He olivat sitä mieltä, että reissu oli kaikessa epätäydellisyydessään varsin täydellinen! Sen pituinen se!
Nahuelbutahehkutus näkymineen tulossa kunhan jaksan käydä ryöväämässä Adrianin kuvatukset sen koneelta. Sillä aikaa saatte tyytyä pelkkään juoneen. Ja jos vielä pitää heittää yksi saduista tuttu sanonta niin loppu hyvin, kaikki hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti