24.3.2011 - Lumileikkejä!

Nyt sit haikailun vastapainoksi hieman kotiseutumatkailua. Täällä Vaasassa näkee aurinkoakin valloittavan usein ja jos haluaa välttää kalmankalpeaa kevätihoa (itellä on onneksi vielä himppusen Chileväriä nassukassa) niin eikun tossut jalkaan ja hyppimään merenjäälle. Ainakin siis vielä, kun ne jäät kannattelee. Myöhemmin keväällä saattaa sit mennä avantouinnin puolelle.

Oli sunnuntai. Aurinko paistoi. Repussa oli termospullollinen kaakaota ja kaksi mun suurella rakkaudella valmistamaa sämpylää. Eikun arskat päähän ja menoksi!

Koska jokainen talvi ilman tehtyjä lumienkeleitä on hukkaanheitetty, nyt oli mun aikani tehdä asialle jotain! Tosta hommasta ei vaan katoa hohto koskaan, saman ilon siitä saa kun 4 v tytöntyllerönäkin :D

Kiitos paparazzille joka ikuisti ton mun pikkulapsimaisen, voitonriemuisen ilmeen :D aaahhhahahahahaaa...

Katsokaa!! Se on sydämen muotoinen!! <3

Hovitarjoilija kaataa tossa yllä mulle kaakaota. Hieman ihmetytti näiden mun "kaunis talvipäivä" -kuvien tummuus ja tietty synkkyys :D Sen siitä saa kun alkaa liiaksi kikkailemaan manuaalisäätöjen kanssa ja unohtaa jonkun kivan tummennuksen päälle, äh. Mut ihan nättejä näistä tuli kuitenkin :) Siellä auringonpaisteessa kun näytöstä (lue: lopputuloksesta) ei saanut sitten yhtään mitään selvää.

Kaikki narisee, kun tällä viikollakin on jo pariin otteeseen tupsutellut lisää lunta (räntää). Ite yritän ottaa kaiken ilon irti tästä vähästäkin valkoisuudesta ennen kuin alkaa se katujen kevättulva ja aina yhtä hurmaavat koirakakat pääsee esille lumikinoksien alta. Ah, kevät. Ja kyllä, tuo edellinen lause oli vahvasti maustettu sarkasmilla. (Oon tottunu mainitsemaan koska chileläisillä oli useimmiten vakavia ongelmia ymmärtää sarkasmia, niin että varokaa latinoita, ne ottaa kaiken tosissaan mitä sanot!) Ja kuten huomaatte, mun sanajärjestykset on välillä vieläkin aika kaukana oikeasta suomenkielestä mutta en muuten kiusallanikaan korjaa niitä. Ettäs tiedätte!

Nyt takana jälleen yksi kandi-istunto ja hieman selkeämpi pää siitä, miten lähden tästä väliraportista etenemään. Anyway, linkitän teille rentouttavimman biisin tällä hetkellä. Älkää katsoko videota :D Se ei oo erityisen rentouttava. Sulkekaa silmät, kuunnelkaa ja ajatelkaa kukkaketoja. Kiitos.

22.3.2011 - Pako Chileen!

Nyt kiukuttaa, väsyttää ja kaikki on ihan tyhmää. Siispä lähden takaisin Chileen... nojatuolimatkaillen.

Jotenkin kummassa se vaan menee niin, että kun Chilessä ketutti oikein perinpohjaisesti niin teki mieli pakata laukut ja lentää Suomeen ja tällä hetkellä oon jo toinen jalka ovenraossa pakomatkalla takaisin! Onhan se toisaalta kiva henkinen pakoreitti, että voi heittäytyä lapsellisen myrttysuiseksi ja tuntea olonsa edes vähän paremmaksi jos ajattelee, että mulle on olemassa toinenkin maa.

Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa ja sitä rataa. Mulla kun nyt ei oikein ole muuta odotettavaa kuin että pääsen huomenna taas puurtamaan kandin pariin NIIN kuvittelen, että oisin muka lähdössä matkalle. Valitsin kohteeksi yhden "must-see" -kohteista, jonne en ikinä ehtinyt. (Vielä joskus ehdin, enköstä vain?) Ladies and Gentlemen - San Pedro de Atacama, Chile.

Mikäli joku on nukkunut maantiedon tunnilla, niin Atacama on maailman kuivin aavikko, joka sijaitsee Chilen pohjoisosassa. Siellä on kuulemma alueita, joilla ei ole satanut 400 vuoteen! Mun konsultoimani kaverit sanoi kaikki, että se on todella erilainen, mutta myös hyvin kaunis. Keväisin siellä on kuulemma aika, jolloin koko aavikko kukkii. Tai no ei varmaan ne alueet, jotka ei oo nähny mitään nestemäistä satoihin vuosiin, mutta muuten. Tämmöiselle pikku maantiedehullulle Atacama oli SE JUTTU, mutta kuten on huomattua, suunnitelmat muuttuu. Vieläkin oon tosin surullinen, ettei tavattu Atacaman kanssa :( Nyyhkistä!

San Pedro de Atacama on itsellään pieni kaupunki, mutta sieltä on helppo lähteä retkille tonne aavikolle. Muun muassa kuumille lähteille, geysereille tai Valle de la Lunalle. Valle de la Muerte, eli kuolemanlaakso, siellä on muistaakseni myös. Sitten tietenkin se yksi pääasioista... SANDBOARDING!

Voin nähdä itseni viipottamassa laudalla alas noita valtavia dyynejä yhä uudestaan ja uudestaan, jauu! Veikkaan että oisin tosta vielä enemmän haltioissani kuin itse lumilautailusta, en osaa sanoa miksi. Semmoinen aavistus vain. Koittakaapa mielessänne photoshopata mun naaman ton poitsun feissin päälle ja leijonanharjatukan liehumaan kypärän alta - kyllä! Se olen minäääää! Mielikuvamatkailu on näköjään sittenkin aika siistiä. Heti tulee parempi olo!

Sitten sellanen juttu, että minkämoisella aavikolla on LAGUUNEJA?? Eikö se pointti just ole se vedettömyys!

'

...toisaalta, jos siellä on flamingoja niin menköön! Katon kaikkea sormien läpi, jos vaan saan vaihtailla flamingoja :D Pingviinit ja noi jakaa söpöimpien eläimien ykköspaikan! Jotenkin ne osaa olla pinkkejä silleen, ettei se mene ällöttävän barbimaiseksi.

Allaoleva kuva on mun mielestä ihan huippu! Arvatkaa mikä leffa siitä tulee mieleen? Mieti, mieti, mieti! No kamoon Autot / Cars! Toi näyttää just siltä ruostuneelta harvahammasautolta, paitsi toi vihertää enemmän. Vaikuelmaa lisää noi taustalla näkyvät talot. Kylä keskellä aavikkoa, ah! Rakastan piirrettyjä. Onneks toi kuva ei oo mun ottama. Oisin taas saanut jonkun hullun leiman otsaani kun hihitellen oisin valokuvannut hylättyä autoa aavikolla :D Miettisivät varmaan, että on neitiin iskenyt pahemman luokan nestehukka.

KATTOKAA NYT !!!! <3 

ps. Yleensä Enrique Iglesiaksen silkkiääni pelastaa synkimmänkin päivän, mutta nyt sitäkin kuunnellessa alkoi kiukuttaa. En harrasta kateutta, mutta kyllä mua vähän harmittaa että moni muu suomalaistyttö pääsee ihailemaan herraa livenä ensi kuussa ja mä joudun tyytymään lehtikuviin. Hmph !!

21.3.2011 - Hola pitkästä aikaa!

Mun pitäis nyt taas saada joku tolkku tähän hommaan :) Joko keksiä joku hieno, kaiken kokoava loppubloggaus tai sit tiputella pienempää juttua siihen asti kun se loppuhuipennus tulee vastaan (tai kunnes Google analytics näyttää ettei mulla ole enää yhtään lukijaa). Onhan tässä tapahtunut vaikka mitä: olen väsännyt kandia, tänään olin EU:n neuvottelusimulaatiossa edustaen Saksaa (kuuluu erääseen kurssiin, HUOM, yllättäen edustin  Saksaa HAH HAH), sain työpaikan jne jne. Mutta miksi ihmeessä omaa kulttuuriaan ei osaa tarkastella uteliaan 7-vuotiaan näkökulmasta ja löytää joka päivälle jotain hassua kulttuurijuttua kerrottavaksi? Kai sitä ajattelee, ettei se ole tarpeeksi kiinnostavaa. Ja noh, se on suuri harmi!

En mä "elämä on seikkailua" -asennettani ole sentään romukoppaan heittänyt vaan viikko sittenkin hipsaistiin kaverin kanssa merenjäälle termospullo ja evässämpylät repussa. Oli ihanaa viettää kaunis sunnuntai-iltapäivä hölmöillen merenjäällä, samalta se miniretkeily tuntuu omassa maassakin!

Yritän ratkaista tän dilemmani jotenkin mutta NYT niin omakseni kuin teidänkin oloksenne: Carrie, tanssiva koira Chilestä!



ps. Tämä koiraneitihän siis inspiroi mulle mun kandiaiheen :D Nyt siis kirjoittelen eläinjulkkiksista, jotka on nostettu kansallismaskoteiksi. Aina kun kirjat alkaa puuduttaa niin katon tän videon ja alkaa hymyilyttää! Onko hellyttävämpää nähty? Katsokaa nyt miten se heiluttaa häntäänsäkin kokoajan!

11.3.2011 - LUNTAAAA-AAA-AAAA !!!

Oonkohan ainoa joka ei oo jo tympääntyny tähän lumentuloon? Sisäinen mukula herää taas eloon ja oli IHAN pakko tulla kaupasta kotiin oikopolkua ja sitten tyhjäillä kotiovella saappaita lumesta. Hihitytti. Eikö se ole ihan terveellistä?

Eilen tuli kuukausi siitä, kun laskin tassuni takaisin Euroopan maankamaralle. Hui. Eihän tässä ole ehtinyt kuin vähän aivastaa ja kuukausi on takana! Tällä viikolla oon ollut ihan kamala laiskiaismöllöttäjä... ensimmäiset pari-kolme viikkoa oli niin täynnä kaikkea uutta, vanhaa ja ihanaa että nyt kun pitäisi palata ihan perusrutiineihin niin ottaa hieman koville. Meinaan, että Chilessäkin matkustettiin tiiviisti se viimeinen kuukausi. No onneksi mulla odottaa pilvenpiirtäjää lähentelevä (liioittelen) kasa kandikirjallisuutta ;) Etten ihan pääse laiskottelun makuun!

Aluksi, kuukausi sitten, oli hirveä into tehdä kaikkea supisuomalaista, syödä herkkuja joita ei ollut saanut aikoihin ja keskittyä siihen, että nyt ollaan Suomessa. Nyt tuo into on jo hieman laantunut ja nuo kaksi mannerta ja niillä eletty elämä alkaa pikkuhiljaa asettua rinnakkain :) Ahdistelen ystäviäni Chilessä säännöllisin väliajoin helpottaakseni tulenpalavaa tarvettani höpötellä espanjaksi. Aiemmin en koskaan puhunut kotona itsekseni, arvatkaas miten nyt on käynyt?

Otsikkoon liittyen, tänään vuorauduin toppatakin sisään ja lähdin palloilemaan lumipyryyn, jes! Tottakai se rauhoittui melkein heti ja aurinkokin hiipi esiin :D Kaunista oli kuitenkin ja oli kiva napsia pitkästä aikaa kuvia. Ah! On tää Suomikin tosi kiva!

8.3.2011 - Musta on tullu kaupunkilainen!

Viime viikonloppuna vierailin armaassa pääkaupungissamme Helsingissä. Ihan sepustelua taustoittaakseni on mainittava, että oon aika Helsinkikielteinen ihminen. Inhoan sitä, että Suomi on vuosi vuodelta Helsinkikeskeisempi. Lisäksi pienestä kaupungista kotoisin olevalle se ihmismassa on vaan hieman hämmentävää.    Kaikkea on niin paljon - en tarvi kymmentä supermarkettia kilometrin säteelle, että saan ostokseni tehtyä. Yksi riittää. Se kaikkein kovin koetuskivi on kuitenkin aivan joka kerta julkiset liikennevälineet. En ole koskaan tottunut, oppinut tai joutunut käyttämään niitä. Hyi. Jostain syystä vaan oon aina inhonnut niitä yli kaiken ja iloinnut mielessäni siitä, ettei Vaasassa ole pakko käytää citybusseja ellei välttämättä halua. Ei ollut paniikkikohtaus kaukana kun aikoinaan jouduin busseilla pari pysäkinväliä kaverini tupareihin YKSIN, HELSINGISSÄ.

Noh, en olettanut oman Helsinkikuvani muuttuneen mihinkään suuntaan vaihtoni aikana mutta kas kummaa, yllättäen koinkin kaupungin hyvin toisenlaiseksi kuin ennen. Edelleenkin se on vain yksi kaupunki muiden joukossa eikä mikään THE kaupunki MUTTA juttu oli se, että mun julkisten liikennevälineiden pelko oli tipotiessään :D Jälleen yksi Chilessä opittu asia! Menin lähijunalla yksin kaverini luo eikä siinä ollut mitään ongelmaa, myös metro tuntui kotoisalta (tosin Santiagon metro oli silti jotenkin kivempi). Jee, olen kehittynyt!

Toinen seikka oli se, että Helsinki tuntui väljältä :D Chilen kaupungeissa kaduilla tungeksi aina paljon enemmän ihmisiä ja nyt tuntui, että eihän täällä edes hirveästi ole tätä jengiä. Hmm. Muistaa vain, että jos Chilessä käveli keskustassa ruuhka-aikana oli pakko tuijottaa jalkoihin, ettei astunut kenenkään päälle tai toisin päin. Kokoajan sai keskittyä siihen, ettei törmäile päin ihmisiä tai kojuja tai katumyyjiä. Huh.

Ruuhka-aikaa Santiago de Chilessä. Yllä metro ja alla bussit.

Tärkeintähän tossa on se, että tuli taas varmempi olo. Tietää pärjäävänsä isonkin kaupungin liikennejärjestelmissä kun on nyt saanut harjoitusta useissakin isoissa cityissä. Lisäksi on kivaa, kun pääsee siihen vaiheeseen kaupunkilaisuudessa, ettei muihin kaduillakulkijoihin enää kiinnitä niin paljon huomiota, että ihmismassa häiritsisi. Temucossa ja Chilessä pääsin siihen pisteeseen, joten näköjään se pelaa sitten täälläkin.

Kaupunkihätäilyn vastapainoksi ihanaa musiikkia - ei tosin Chilestä mutta Etelä-Amerikkalainen toi BLONDI (??!!) kuitenkin on. Toinen on espanjalainen bändi. Toi kieli on vaan niin rentouttavan kuuloista laulettuna.





Ai niin ja huomasitteko päivämäärästä, että siitä on pian kuukausi kun tulin takaisin! MITÄ IHMETTÄ ?! Aika juoksee taas jotenkin niin uskomattoman nopeasti, että huhhuijaa...

3.3.2011 - Uusi hybridi - mutta ei auto!

Tänään koitti taas karu opiskelijan arki kun piti eilisen iltakukkumisen (lue: ainejärjestöni sählytapahtuma ja sen jatkobileet) jälkeen repiä itsensä aamukymmeneltä luennolle. Kyseessä oli Pohjois-Amerikan kulttuuri ja kirjallisuus -nimisen kurssin aloitusluento. Kiinnostavaa sikäli, että pääsee tiirailemaan tuon Etelä-Amerikan vastaparin kultuuria. Puhuessamme USA:n kansalaisista ja kansallisuuksista opettaja totesi (myönsi sen kyllä kuulostavan hieman rujolta) monien amerikkalaisien olevan tosiassa melkoisia hybridejä. Tuo valtava maa kun on niin usean kulttuurin sekamelska ettei "normaalia amerikkalaista" kai ole olemassakaan. Hmm, niin.

Kotona sutiessani avokadoa supisuomalaisen Vaasan näkkileivän päälle itseäni alkoi naurattaa. Aikamoinen hybridi sitä on itsestäkin tainnut tulla. Jos kolautan kyynerpääni kipeästi pöydänkulmaan päästä suustani espanjankielisen kirosanan. Kylmissä pakkasissa osasin kuitenkin kunnon suomalaisen tapaan vuorautua päästä varpaisiin vaatekerroksien alle. Yhdistän oikein mielelläni chileläisen viinin ja suomalaiset taffelin juustonaksut, nam. Suomalaisten typerähkö kyräily (sanoako moi vai ei) ärsyttää entistäkin enemmän, mutta toisaalta niin reippaaksi en ole alkanut että itse kiljahtelisin tervehdyksiä vastaanhankaaville puolitutuille. Poskipusuja sen sijaan satelee ja siitä en anna periksi. Spotifysta kajahtelevat rintarinnan reggaetonin rytmit sekä Jenni Vartiaisen lurittelut.

Niin, vaikka opettaja ehkä tarkoittikin hieman fundamentaalisempia kulttuurijuttuja niin elämäähän nämäkin ovat. Aluksi tuntui, että kuinka kummallista onkaan palata kun kaikki on entisellään. Olen kuitenkin kuluneiden viikkojen aikana huomannut, että no eipä olekaan... minä en ole. Tämmöiseksi Suomi-Chile -hybridiksi olen muuttunut. Sanoin joskus Chilen olevan kummallinen sekoitus kotia ja jotain ihan muuta. Nyt kai sitä voi tapittaa peiliin ja sanoa itsestään samaa. Ainakin vielä hetken, ennen kuin suomalainen jöröttäjäluontoni ottaa taas vallan. Mikäli ottaa. Toivottavasti ei, toistaiseksi avokado ja näkkäri ovat sopineet yhteen vallan mainiosti!