5.10.2010 - Snowboarding at Volcán Lonquimay

Vaikka oonkin ollut pikkuisen kipeänä nyt alkuviikosta niin oon silti aivan fiiliksissä jatkuvasti ja syypäänä pidän viikonlopun lumilautailua. Kolme asiaa saa mun mielen takuuvarmasti rauhallisesti, tyytyväiseksi ja maireaksi. Niitä on valokuvaus, jooga - sekä lumilautailu. Joskus muinoin sain itseni hyvälle tuulelle pelkästään hyppimällä laudan kanssa takapihalla lumessa :D Kuitenkin pari-kolme vuotta sitten loukkasin ranteeni lumilautaillessani ja siitä jäi kai pieni trauma takaraivoon sillä sen koomin en ole itseäni saanut laudalle uudelleen. 

Snoukkaaminen tulivuorella kutkutteli mielessäni jo Suomessa, kun lueskelin Chile -vinkkejä. Tätä ei pystyisi kotimaassa tekemään! Olin jo harmikseni todennut itseni liian nössöksi ylittämään lautailukynnykseni ja alistunut siihen, etten pääse tätä seikkailua toteuttamaan. Noh, saavuttuani Pucónin reissulta kotiin huomasin kaverin yrittäneen tavoittaa minua. "Vamos a la nieve mañana!?" Mua ketutti ihan hirveesti kieltäytyä mutta olin superväsynyt jo valmiiksi. Kaveri ei kuitenkaan luovuttanut ja kun mun jokainen järkevä syy, miksi EI lähteä oli kumottu niin huomasinkin hihkaisevani, että JOO, oon messissä! Silläkin hetkellä (00:20 yöllä) kyllä hieman epäilytti miten kummassa punnerran itseni 6:30 ylös sängystä :D Tiesin kuitenkin, että tulisin katumaan koko loppureissun ellen nyt lähtisi. Kannatti!!!!!!

Yllä oleva kuva toivottavasti antaa jotain kuvaa siitä laajuudesta, mikä tolla rinnealueella oli. Korkeuseroja sen sijaan ei pysty filmille tallentamaan. Nuokin nyppylät olivat kyllä jyrkkiä mutta kauempaa näyttävät hyvinkin iiseiltä. Alla sen sijaan kuva opastetaulusta, johon on merkitty rinteet ja niiden vaikeusasteet. Sikäli rinteiden merkitseminen huvitti mua koska ei tuolla mistään tiennyt, missä ne menee :D Kaks hissiä ja sitten laskit mistä tykkäsit!

Tossa lähtöasetelma. Aloitettiin kuvassa näkyvän kaverin (Bastian) kanssa vauvarinteestä koska herralla tää oli ihkaensimmäinen snoukkakerta ja mulla ensimmäinen sitten esihistoriallisen ajan. 

Suomalaisiin hiihtokeskuksiin tottuneena ensimmäinen vilkaisu oli pieni shokki, joka muuttui kyllä ihastukseksi myöhemmin. Ei ravintoloita, ei kauppoja, ei after ski:tä tai Radio Novaa pauhaamassa kaiuttimista. Rinteen juurelle meni pieni, möykkyinen hiekkatie ja sen alla oli koppi, josta ostettiin lippu ja toinen, jossa pääsi käymään vessassa ja ostamaan kahvia tai kokista. That's it! Siihen pihalle oli kyllä nostettu pöytiä ja Jason Mraz soi kahdesta pikkukaiuttimesta, mutta esimerkiksi hissillä noustessa hiljaisuus oli jotain aivan valtavaa! Tuskin uskalsi hengittää kun ainoa kuuluva ääni oli tuulen humina korvissa ja ympärillä kohosi vuorijonoja lumihuippuineen. Ah, jotain niin sanoinkuvaamatonta! 

Näkymä "huipulta", jota myös arriba-arriba:ksi kutsuimme.

Laskettelu Volcán Lonquimaylla oli siis todellinen luontokokemus. Taisi olla ensimmäinen kerta kun tämä nainen lasketteli täysin luonnonlumesta koostuvilla rinteillä. Lisäksi koko mesta oli kaksi hissiä ja pari koppia keskellä ei-mitään. Tämä teki kokemuksesta samalla ehkä vieläkin uniikimman. Vaikka alhaalta katsottuna koko Lonquimay näytti suhteellisen kesyltä (tulivuorilla on kumma tapa näyttää niin valtavilta ja samalla niin matalilta yhtäaikaa!) sen suuruuden tajusi viimeistään istuttuaan yhdessä hississä ensin 7 minuuttia ja toisessa melkein tuplasti tuon ajan eikä siltikään ollut edes lähellä huippua! 

Lonquimayn strategiset mitathan ovat siis 2865 metriä meren pinnasta ja laskettelemaan pääsee 1400 metrin korkeudessa. Huh. Ja ne kutsuu Simpsiötä VUOREKSI ?!?

Muutaman tunnin säheltämisen jälkeen mentiin suosiolla Bastianin kanssa kahville alas. Lippukuvan taustalla näkyy lipunmyyntikoppi, haha. Ja toisessa kuvassa näytän ihan siililtä. 

Miksi, oi miksi lastenrinteisiin laitetaan aina kaikkein hikisimmät hissit jotka on mukamas helppoja käyttää? Simpsiön apinakiikku oli tähän saakka mun hississäkaatumisennätyksen tapahtumapaikka mutta nyt kohtasin vielä raivostuttavamman "ota vain tästä kiinni ja roiku" -hissin. Pian mun käsissä ei kertakaikkiaan ollut enää voimia roikkua eikä päässä tyyneyttä sietää tuhannetta kaatumista, joten vaadin päästä ylemmäs KUNNON hissillä. Tähän mennessä olin muutenkin saanut vanhat taitoni jo aikalailla takaisin ja pikkurinteen ylös-alas sahaaminen alkoi turhauttaa. 

Istumahissit, I love you! Pääsin siitä jopa poiskin, mutta ei puhuta siitä, miten tyylikkäästi sen tein :D Päästessäni pitempiin rinteisiin taitoni kohentuivat vauhdilla. Into oli kova mutta lumilautailu on rankkaa hommaa kun kroppa ei ole tottunut siihen! Sen vuoksi täytyi aina lepäillä välillä:

Lisäksi kuvasimme lumilautailuvideoita ja pieni lumisotakin saatiin käyntiin :D Tuossa täydellisen aurinkoisessa säässä oli ilo jo pelkästään olla ulkona. Alla olevassa kuvassa oon toi keltapipoinen pro-lautailijamaisesti seisova kimuli! 

Alvaron ottama "Postikorttikuva" jossa mäkin satun posettamaan! Mun lemppari!

Seuraavalla kerralla törmäsimme alhaalla Maxiin, joka nappasi minut voileipineen mukaansa "arriba arriba" eli ylösylös :D Eli siis sinne ihan huipulle. Ei siis tulivuoren huipulle, mutta ylimpään tukikohtaan minne hissillä pääsi. Onnistuin muuten huitaisemaan Maxin voileivät alas kun mentiin hissillä ja sit jouduttiin lautailla etsimään niitä :D 

"Oho, osuinko mä johonki? Ihan niinku oisin osunu johonki?" (vilkaisu alas) "Max!? Voileivät!!" 

"Oh noooooo!!! Voileivät!!"

Max ja voileivät vielä onnellisesti yhdessä!

Päästessäni ylös asti rinteiden sulkemiseen oli 45 minuuttia ja lautailua takana sellaiset 5-6 tuntia. Epäilytti jaksaako mun jalkalihakset enää jarrutella koko vuorta alas ja samalla olin niin innoissani, että tuskin pysyin pöksyissäni. Maisemat oli totaalisesti vaivan arvoiset! Lisäksi tämä viimeinen lasku hipoi muutoinkin nautinnollisuudessaan täydellisyyttä, sillä pystyin jo lautailemaan kontrolloidusti ja tekemään mitä halusin ilman, että olin naamallani lumessa. Alarinteen kaartelin siis menemään vain parilla pysähdyksellä ja alhaalla olin hengästynyt ja lihakset huusivat hallelujaa mutta olin ekstaasissa. Siinä kun retkotin ravintolakopin terassilla typerä hymy naamallani niin saattoivat pojat ajatella, että hullu suomalainen :D 

Ja joo, mä nukuin "ruokatauolla" tossa terassilla hieman univelkojani pois (alla). Naama punottaa vähäsen jo tossa vaiheessa, vaikka aurinkorasvaa taputeltiin kunnon kerros iholle aamulla.

Edellisellä kerralla yksi kaveri oli innostuksissaan unohtanut aurinkorasvan kokonaan. Noh, lopputulos oli palanut naama ja herra näytti elävältä tomaatilta pari viikkoa :D Eräs mummo oli jopa bussissa tehnyt ristinmerkkiä kaverin nähdessään! Hahahaha... Tällä kertaa kyseinen poitsu sutikin aurinkorasvaa naamaansa oikein antaumuksella ennen kuin kirmasi rinteeseen - kuten me muutkin. Opittiin kerrasta!

Reissun saldo: kokonaisvaltaisesti kipeytyneet lihakset, euforiafiilis, valokuvia, uusi kokemus, palautuneet lautailutaidot ja -innostus sekä hauska päivä kavereiden kanssa. Illalla seitsemän maissa (aamulla lähtö oli 8:00) joukko väsyneitä mutta tyytyväisiä heppuja saapui takaisin Temucoon. Jes!

Loppuun videotervehdys :D Itteä naurattaa kuunnella omaa ääntäni ja "fiksuja" juttujani, mutta toiv kyseessä on vaan se, ettei omaa ääntä voi ikinä kuunnella videolta pokkana. Mutta jos kuitenkin naurattaa, niin no hard feelings, antakaa mennä vaan! Mutta nyt, kuten videon lopussakin sanon "adios"!