22.8.2010 - Hallelujah para todos!

Mä en ole kovin harras ihminen eikä meillä kotona ole koskaan korostettu uskonnollisuutta. Silti esimerkiksi jouluisin tykkään käydä kirkossa sen rauhoittavan tunnelman vuoksi. Koska jokainen voi todeta, että uskonto on olennainen osa kulttuuria, olin oikein innoissani kun eräs ystäväni aikoinaan(kuulostaa kuin siitä olisi kauankin kähkäh) pyysi minua mukaansa kirkkoon. Hän oli olettanut minun kieltäytyvän ja olikin oikein iloinen ja otettu kun lähdin riemusta hyppien seuraksi. Olin enemmän kuin kiinnostunut näkemään tämän hyväsydämisen kansan tavan viettää jumalanpalveluksia, joiden oletin olevan rennompia, lämminhenkisempiä ja aktiivisempia (kaikkihan on nähny sen kun amerikkalaisissa leffoissa bailataan kirkon käytävillä). Noh, en pettynyt.

Tänään olin toisen kerran Chilessä kirkossa ja kokemus oli, jos mahdollista, vieläkin intensiivisempi. Sain jopa yhden "virren" aikana takanani istuvalta naiselta lauluvihon, joten pystyin veisaamaan mukana espanjaksi, how fun was that! Olin oikein ylpeä itsestäni :)

Tällä kertaa messu oli isommassa kirkossa, joka siltikin oli kappelin oloinen esimerkiksi kotipaikkakuntani valtavaan kirkkoon verrattuna. Kirkot ovat myös todella pelkistettyjä täällä. Ei näy kultauksia, lasimaalattuja ikkunoita tai kattoon maalattuja enkeleitä. Ihmettelin sitä aluksi, mutta toisaalta voisi sanoa, että täällä keskitytään aika lailla olennaiseen :D Tunnelma on vain jotain ihan uskomatonta! Sitä ei voi selittää, kertoa tai kuvailla vaan se on koettava itse.

Joitain seikkoja voin teille kuitenkin kuvailla. Niitä sellaisia, jotka herättivät ainakin oman huomioni. Kuten aiemmin mainitsin, että tunnelma oli intensiivisempi, viittasin sillä siihen, että viimeksi vain yksi nainen "koki pyhän hengen" ja alkoi kesken kaiken huutaa 'hallelujaa' ja itkeä. Tällä kertaa tuntui välillä, että puolet kirkosta itki ja huusi yhdessä kuorossa. Kiehtovaa mutta myös hieman pelottavaa tällaiselle taatiaiselle, joka ei ole ennen mokomaa kokenut! Riehaantumisen jälkeen ihmiset polvistuivat penkeille tai maata vasten rukoilemaan, näin teki chileläinen ystävänikin. Minä ja eräs Sven sen sijaan olimme "sivustaseuraajia" koko jumalanpalveluksessa, tunnelman ja henkisyyden aisti mutta ei se aiheuttanut itsessä samanlaisia rajuja reaktioita. Tässä kohtaa Sven kuiskasikin minulle, ettei ole koskaan tuntenut itseään näin turistiksi :D

Niinjoo! Ja nyt ihan oikeasti sain niitä kliseisiä tanssivia kirkossakävijöitäni :D kaksi poikaa tanssi transsissa ympäri kirkon käytäviä. Voin kuvitella, että joku, joka ei jaksa vaivautua kunnioittamaan täkäläisten ihmisten intohimoista tapaa uskoa ja kokea henkisyys, päästäisi siinä kohtaa muutaman hihityksen. Mun (ja Svenin) mielestä huvittavaa oli ainoastaan se, että kirkossa oli ns. body guardeja, jotka vahtivat, etteivät nämä transsissa hortoilevat ihmiset satuta itseään :D

Yksi asia, joka itseeni teki vaikutuksen molemmilla kerroilla on se yhteisöllisyys, joka henkilöiden välillä vallitsee. Minuakin kaikki ympärilläni istuvat kättelivät ja tervehtivät. "Kirkossa jokainen on veljesi"-tyyliin niin kuin pappi(?) tai ehkä paremmin sanottuna saarnaajakin totesi. (Kyllä!!! Ymmärsin suurimman osan ;) jee!)

Toinen seikka on sitten juuri tuo "pappi", joka ei näytä papilta, ei kuulosta papilta eikä puhu alttarilla tai siellä pappikopissa niinkuin yleensä. En siis itse asiassa vieläkään tiedä, kuka oli jumalanpalveluksen pappi, sillä sitä ei mitenkään tuotu esiin vaatetuksella tai muillakaan seikoilla. Ehkä tässä nimenomaisessa protestanttikirkossa ei edes ole samalla lailla pappeja kuin meidän omassamme? En tiedä. Monta herraa siellä ainakin kävi juttelemassa.

Noniin siinä nyt teille vähän makupaloja chileläisestä hengenravinnon nauttimisesta :) Kuten sanoin, en edelleenkään tunne itseäni kovin hartaaksi, mutta haluan ehdottomasti uudestaan! Jokin siinä atmosfäärissä vaan kiehtoo!

(kyseinen kuva löytyy alkuperäsenä osotteesta: http://www.flickr.com/photos/21063397@N00/536875365/# )

Musta tuntuu tällä hetkellä tolta kuvalta. Piste. Ei siksi, että tuntisin olevani ulapalla tai haistaisin meren vaan, koska kuva on sininen ja right now I'm feeling quite blue. Tämä siksi, että kuten varmaan useimmat meistä, mä inhoan yli kaiken jäähyväisiä ja tänään piti jälleen lähettää yks kaveri kohti Eurooppaa. Tää kirkkoreissu ja sen jälkeinen brunssi sen kotona oli siis meidän jäähyväistapaaminen, jonka jälkeen suunnattiin bussiasemalle potkasemaan herra laukkuineen linja-autoon.

Sen ärsyttävän kyynelten nieleskelyn ja haikeuden lisäksi mulla nousivat pintaan kaikki ne tunteet, joita ite tunsin kuukausi sitten lähtiessäni. Pystyin siis hyvin kuvittelemaan miltä kaverista tuntui, kun hän kirkossa myönsi olevansa aika hermostunut. Toki huomasinkin, että iloinen ystäväni oli syömisen aikanakin normaalia vakavampi ja vaisumpi. Jo se toi itselleni oman taannoisen oloni mieleen. Levottomuus lähteä jo ja samalla tunne siitä, ettei tahdo lähteä ollenkaan. Lupasin J:lle, että lähtö on pahin. Kun pääsee matkaan niin alkaa helpottaa. Sitten halattiin ja pusuteltiin poskelle (ja minä yritin pitää silmäni kuivina). Kun bussi sitten kaarsi pois näkyvistä, Sven läimäisi minua selkään hymyillen kannustavasti ja joukko hiljaisia ihmisiä kiipesi Jairon isän autoon. Nyyhkistä.

Kämpillä tirautin muutaman kyyneleen, kun eilenkin olin niin urhea hyvästellessäni erään toisen kaverini. Sen jälkeen lohduttauduin kuumalla nuudelikeitolla ja Duudsonien uudella jaksolla. Paras lääke surkeaan oloon on uskomattoman typerä huumori ja idioottimainen säheltäminen, jonka vuoksi kyseiset herrat ohjelmineen ovatkin suosiossani. Eihän kukaan sitä katsoessa voi enää vetistellä muutakuin korkeintaan myötähäpeästä :D

Tästä tulikin taas pitkä sepustus. Blah! Ens kerralla jotain iloisempaa, sikäli kun mikään voi olla iloisempaa kuin uskontunteensa kourissa tanssiva ja ilosta itkevä ihminen. Noh, ehkä kuitenkin voi. Joten vemos amigos! Chauu!